Sillon kun mun arvomaailma pilkkoutui, kääntyi ja vääristyi aineiden takia, jäi hyvin vähän enää jäljelle sitä joka oli aiemmin normaalien elämänkokemusten mukana kasvanut joksikin jota pystyin tarkasti määrittämään aidoksi minäksi. Vaikkakin identiteetti on ollut hakusessa jo varhaisesta teini-iästä lähtien, ja saatoin huumeilla itseni sellaiseen maailmaan joka kertoi minulle kuka olen siellä ja mikä roolini tulisi olemaan. Ensin pidin siitä koska nyt se oli ainakin jokin asia joka olisi pysyvää ja varmaa. Se oli 6-0 kusetus. Sitä roolia elettyäni kadotin tuon yhteyden muihin, josta aiemmin kirjoitin. Se rooli soti osittain perusluonnettani vastaan enkä voinut siitä pitää. Ei ihminen joka pitää itsestään ole niin vihainen ja samalla tyytymätön kun olin silloin, vaikka elämässä vielä siinä vaiheessa oli moni asia niin hienosti!
Munmielestä liian moni on nykyään hukassa sen asian suhteen, kuka kuvittelee olevansa. Se on varmaan suurin yhteiskunnallinen ongelma jonka me kaikki jaamme tällähetkellä, oli sitten narkkari tai ei. Vaikkain juuri narkkarit elää semmosessa suljetussa tietynlaisessa kulttuurissa joka takaa kyllä heti yhteyden toiseen narkkariin koska ne jakaa yleensä hyvin samankaltaiset elämänkokemukset. Harmi vaan ettei narkkarit voi tulla toistensa kanssa toimeen koska aineiden aiheuttamat muutokset käytöksessä ja pelkästään aineelle ja itselle eläminen lopulta katkasee ton yhteyden. Äärimmäinen itsekkyys jaettuna samalla epävarmuuden kanssa, jokaisella lampaalla laumassa.
On heikkoutta antaa vaikkapa jonkun alakultuurin määrätä se millainen luonteesi tulisi olla, ja minkälaisia valintoja sinun tulisi tehdä. Siinä mielessä avun hakeminen oli nurkkaan ajetun eläimen reaktio. Orjallinen alistuminen aineille, ja ihmisten vaikutukselle jotka siinä maailmassa elivät sekä alistuminen kohtalolleni jonka näin siitä näkökulmasta muuttumattomana ilman toivon kipinää. Kaikki tää oli pelon aiheuttamaa. Ei rohkeutta. Pelon päälle ei voi rakentaa mitään, varsinkaan hyvää elämää. Valhe ei kestä minua enkä minä sitä. Nyt kaikki täytyy rakentaa vakaalle totuuden pohjalle, vaikka tuo että on pudonnut täysin tyhjän päälle on silti pelottavaa mutta samalla tosi vapauttavaa koska nyt voin vapaasti muokata identiteettini ja saan suuremman valinnanvaran niille vaikutteille joille altistun. Osan aion pitää, mutta toimimattomat osat aion heittää pois.
Mun mielestä tylsyys on kaikista turhin tunne mitä voi olla. Sen ainoo tarkotus on kertoo et siitä pitäisi mahdollisimman nopeesti päästä pois. Niinkun pitääkin. Mulle ainakin kryptoniittia. Kirjotan, luen, opiskelen lempialuettani eli psykologiaa, keskustelen muiden toipumisprosesseista, juoksen ja pyrin tekemään ja syömään mahdollisimman ravintorikasta ruokaa. Teen asioita muille, koitan antaa yhtäpaljon kuin ottaa. Pakotan itteni pysymään ihan arkisissa asioissa kiinni kuitenkaan stressaamatta ja ajattelemasta liikaa. Ei se silti aina onnistu, useimmiten siihen aina kyl silti jonkun keinon löytää. Tasapainoo ja vähä siitä välistä sitä ja tätä. Oon luonnostani jo niin ristiriitainen ihminen et se on vaan menee niin. Omat heikkoudet ja luonneviat koitan oppii hyväskymään.
Juoksemiseen ainakin syntynyt jo jonkunasteinen addiktio, niinkun on Pre Workout-juomaan, kofeiiniin ja nikotiinipurkkaanki. Oon vähentäny röökiä ja koittanut vaihtaa sitä savuttomiin nikotiinijuttuihin. Polttaminen alkaa haittaamaan liikuntaharrastuksia jo tässä iässä näköjään vähä liikaa… Oon nyt tähänmennessä juossut jo yli 100km. n. 4-8km päivässä. Ja hyvä psyke paukkuu napeissa joka kerta. Kylmä ilma pistää rintaan, pohkeissa tuntuu kipua, liukastelen jäisellä tiellä mut aina vaan eteenpäin. Pysyy liikkeessä ja motivoituna. Sen päälle sauna niin sekin jo kivasti pistelee vähäksi aikaa endorfiinejä liikkeelle. Ja lievittää jalkakipuja. Sit aattelen et se sama eteenpäin liikkuminen siirtyis kans muihinkin elämän osa-alueisiin.
Lataan leffan illalla ennen nukkumaan menoa, uusin suhdetta korkeempaan voimaan, keitän yrttiteen, nappaan vähän magnesiumia, valeriaanaa, ja L-teaniinia jos kehossa tuntuu stressiä. Nappaan vaikkei tuntuskaan koska ne on mulle hyväksi. Aamulla kunnon B- ja C-vitamiinit, proteiinijuoma, L-Dopaa, vihree tee kapseli ja hyvä aamupala. Raakasuklaalla saa hyvän pöhinän kans päälle, jos vähän enempi haukkaa. Siinä on sitä luonnon kräkkii, fenetyyliamiinia. (se katupiri on sit alfa-metyyli-fenetyyliamiini) pahin paska on aina metyloitua. Jotenki oon tykästyny noihin ihmeellisiin sanoihin ja käsitteisiin niin paljon et oon päättäny viljellä niitä niin paljo et muita alkaa se ärsyttään.
Aikasemmin kaava meni sillein et kun oli valvonut ensin 2-6vrk putkeen ja halusi mennä unten maille, niin vakioresepti oli yleensä ketiapiinia 75mg tai mirtatsapiinia 15mg. Ensin vatsa täyteen ruokaa mahdollisimman paljon ja sitten nukkumaan. Psykoosioireisiin mulla oli itelleni varattuna pitkään 100kpl purkillinen Truxaleja (klooriprotikseeni, vanhanajan kunnon neurolepti). Hankin ton purkin viime vuoden toukokuussa ja syksyyn mennessä se oli jo tyhjä. ”Lepoviikoille” ja ”vieroittautumiseen” sitten useimmiten söin Stellaa tai Rivatrilia yms bentsodiatsepiinejä. Tai konjakkia, viskiä, rommia tai valkoviiniä (2 pulloa). Näillä en kuitenkaan koskaan onnistunut mistään vieroittautumaan. Putkaan kyllä pääsi.
Viikon päästä pamahtaa kolmen kuukauden raja rikki viimesistä vedoista! Jumalauta 90 päivää… Oon viimeksi ollut yhtäjaksosesti yli 2viikkoa selvinpäin 17-vuotiaana muistaakseni. Vuosikymmenen verran melkein sit enempi vähempi sekasin. Ja ei se kyl oo aina ollut mitään kovin siistiä, lähinnä nolottaa kaikki näin jälkeenpäin. Tai mistä sen tietää vaikka sitä joskus ois samassa tilanteessa vielä, mut ainakaan tällepäivää sitä en oo suunnitellu.
Päivän mittaan vettä ja itsensä haastamista. Unettomuuteen ja ahdistukseen on varalta Ketipinorit. Oon kuitenki edelleen headcase, pää potilas / toipilas. Niitä pyrin syömään mahollisimman vähän kuitenki. Viikkoon menny n. kahtena iltana yleensä. Koitan edistää aina jotain vähänkin merkittävää asiaa joka päivä. Mut jos ei onnistu niin sit ei onnistu, tärkein homma on nyt mun toipua. Välttelen kyl joitain velvoitteita ehkä vähä liikaa. Siihen kuluu tää vuosi ainakin.
Se tuo hyvää mieltä myös päiviin tosi paljon lisää kun on saanut positiivista palautetta ihmisiltä nyt että kuinka paljon terveemmältä vaikutan viikko viikolta. Kuulin et tossa tammikuussa mulla vielä oli sellanen katse, että jos se ois voinut tappaa niin kommentoija ei siinä istuisi, ja sit et se kans hävis helmikuussa. Kyl se viha mitä koki itteensä ja muita ihmisiä kohtaan oli niin voimakasta. Mut samalla se vei voimat iteltä ja melkein hengen. Koitan täs jotenkin saada selville näiden ongelmien perimmäistä syytä ja ratkaisua siihen. Koska päihteet on ollut kyllä enemmänkin seuraus kun pelkästään syy. Vaikka joillakin se menee ehkä toisinpäin. Loppupeleis oon niin epästereotyyppinen narkkari kuitenki ollu.
Some nights I am dreaming. I think most of them I am dreaming. Not much but clearly, enough. There is also some nights when all I can remember is amnesia. Funny how familiar that feels. Amnesia I mean.
In this dream, one of my former ’friends’ is stuffing this leaky plastic baggie full of white powder in the pocket of my trousers. Must have been atleast 20g’s! I think it wasn’t a powdered version of that PEZ candy thing I was obsessed as a kid. Although it was laced with some whole-wheat flour or something similar, I could see that. I was studying with that guy not too many years ago to become a paramedic. It didn’t work out that way, because he started to sell hash and I became mental health counselor instead. And he started to sell hash. A lot. Oh, and he ripped me off… Surprise that a junkie would do that to one another. He also threw this one long-haired guy down the stairs of some dance club in city I was living at that time. The guy left that club with two paramedics and a wheelchair. The irony of that.
But from that baggie, in this dream I took a little taster of that white powder. I can remember that it felt so WEAK I started to have this hatred build up in me for that guy, even though he crammed that baggie in my pocket free of charge. What a rascal! That much he respects me, that little-bulky bastard! This is how a tweaker thinks. What’s in it for me? There is nobody else. I can think only for myself.
My ability to think about other human beings and their condition ceased to exist in me long time ago. If there is some drug-induced personality disorder that can be defined, I would fit in all the criteria. Hands down. A full blown covert-narcissist type of deal. I was proud of my stealthy mind manipulaton skills. And I couldn’t help myself. Like I did the drugs, I had to DO all the people also. At best I must have been annoingly arrogant, creepy but sad and humorous character stumbling around and messing with peoples heads. And at my worst, truly loathsome and scaringly unpredictable destroyer of all the good and happy what is left in life. I was that depressing factor everybody would want to get away with, as soon as possible.
This is how solipsism happened. I bought this research chemical called DOC. 2,5-dimethoxy-4-chloroamphetamine. I put the tab on my tongue and went to my former girlfriend’s apartment. I had some MDMA for her also, and thought we would be tripping that night together. When the DOC started working I remember listening this one song (Faithless – We Come 1) and something shifted inside of my mind. Although while tripping, I enjoyed the lyrics and the general feeling it brought to that situation, I still couldn’t fathom the real consequenses of that situation. It was literally life-changing night. But not for the better. I was a fan of zen buddhism before, meditating, reading sutras and all that kind of thing… I Still am actually. But at that time I had changed my obsession of zen wisdom and noble eightfold path to not-so-noble path with drugs. Maybe that was because of depression or mostly drug-induced problems in the relationship or something. I can’t pinpoint the most prominent cause of that depression. Maybe it was buprenorphine killing all the emotions for another person so I was left with only depression.
That trip lasted for 24 hours. And in the morning, while still tripping I went back to my own apartment. Back to my sweet solitude. The night went well, no arguments this time but again, we both were drugged out of our minds. And we had tripped so many many times, this wasn’t anything exceptional, for atleast her. To me it was! At my place, I started to read this philosophy book called Nausea by Jean-Paul Sartre. It concerns a dejected historian, who becomes convinced that inanimate objects and situations encroach on his ability to define himself, on his intellectual and spiritual freedom, evoking in the sense of nausea. I experienced kind of similar situation. I became nauseous. In buddhism they have this concept called ’sunyata’. It’s sanskrit. It means ’nothingness’ or ’only self’. During that trip, I got so dwelled inside of that book, I too became nauseous. Because I realized that same kind of existential terror in me. Now it had some definition!The book and trip made that terror to shift inside of me from the main character. Now it was defined by words. And I was reading it. While tripping on this 24hour lasting research chemical, psychedelic amphetamine. Alone. Withdrawing from buprenorphine, all sweaty and cold. Nice.
To remove this awful terror of being lost in the world, I replaced and covered it by half-assing the sunyata concept of zen buddhism layered with some trippy junkie wisdom and feeding it so deep inside my own mind that it would be the dominant factor of my world-view ”from now on”. Only self. Nothing else. Even when I would look into other peoples eyes I would know that he/she isn’t real to me. There is only me left in the world and my conciousness. So now the laws of karma only affect me. Morality is relative, and I can take the backfiring of all my evil deeds. So my life mission was now to continue drug abuse and do all these shitty things while comforted by my class-A philosophical realization… As we know it really didn’t end well. Don’t mess with SUNYATA!
(…and with psychedelic amphetamines in the middle of night while taking a bath, listening to faithless and reading up some sartre)
Viime päivinä on iskenyt aika kovaa eteen se fakta, et kuinka kauan vielä omassa toipumisessa tulee menemään. Se on aiheuttanut paljon ristiriitaisia fiiliksiä. Negatiivisia. Tässä menee vielä monia, monia kuukausia ellei muutamia vuosia. Avaimet silti on nyt annettu käteen miten tätä kaikkea voi käsitellä, niitä olen käyttänyt ja se vaikuttaa toimivan todella hyvin mistä oon ajoittain ollut äärimmäisen kiitollinen ja ylpeä. Näitä avaimia oon myös kaivanut jostain esiin ihan itsenäisestikin. Aivotoiminta on alkanut palautumaan ja ylipäätään muuttumaan niin kovaa vauhtia että en oikein osaa pysyä tän hämmennyksen perässä. Tajunta kirkastuu päivä päivältä. Mutta myös sillain negatiivisestikin, että se tajunta alkaa valottamaan sitä kuinka sekaisin välittäjäaineiden tasapaino aivoissa on, ja kuinka sekaisin ja hukassa oman identiteettinsä kanssa on kun päihteet ovat sen määrittäneet minun puolestani jo useita vuosia…
Välillä mielessä on pyörinyt rauhoittavat ja kodeiini. Kyllä, väliin tulee kova ikävä aineita! Niitä en kuitenkaan ole käyttänyt ja tuskin tulenkaan käyttämään. J Kevät alkaa ilmeisesti tekemään temppujaan kun vanhat muistot alkavat nousemaan esiin vahvan nostalgian sävyttämänä. Ehkä se on merkki siitä ettei niitä enää blokkaa, vaan näyttäytyvät nyt negatiivisen sijaan positiivisina? Olkoon miten on, ehkä nyt alkaa pystymään pikkuhiljaa HYVÄKSYMÄÄN ja jättämään mennyttä taakseeen. Se ei enää näyttäydy mulle kuristavan ahdistavana määrittelemättömänä möykkynä jonka kanssa ei voi tulla toimeen, sen silti samalla asuessa jossain syvällä. Nyt sitä voi jopa alkaa arvostamaan. Tää kaikki tulee pikkuhiljaa eikä mulla mihinkään ole nyt kiire, koska toivo on mussa herännyt ja USKO paremmasta huomisesta. Se ei tunnu euforiana, ei iloisuutena eikä mitenkään muuna tunteena koska mä näkisin et se on tunteiden yläpuolella. Ainoa sana millä sitä vois kuvailla on PELASTUS!
Mut mikäs tässä hukassa ollessa, kun aurinko paistaa oon turvassa itseltäni ja monilta negatiivisilta vaikutteilta, en näe nälkää, mulla on kavereita, on nettiyhteys ja vaatteitakin päällä.
Ens päivitykseen vaihdan kielen taas englanniksi ja kerron jotain karmeaa mitä mulle tapahtui amfetamiini- ja buprenorfiini riippuvuuteni aikana. Solipsismi.
Oon ollut nyt vajaa kolmisen kuukautta ilman huumeita/alkoholia tai huumaavia lääkkeitä.
Mietin
tähän asioita joita oon huomannu nyt sinä aikana.
Ensinnäkin, aineet on aina täyttäny jotain ihme
tarvetta/tyhjiöö mussa mille en osaa oikeen keksiä tarkkaa määritelmää et mikä se tarve on. Geneettinen aivokemian oikku? Tyhjyyden kauhu? Dissosiaatio? ADD? Tai sit vaan joku kaiken näiden rajamailla oleva, vähän kaikkien osien ja monen muun summa En nyt koe olevani ees hirveen masentunut vaan oikeestaan päinvastoin vaikka elämäntilannetta vois aikalailla kuvailla atomipommin laskeumavaiheeksi. Pää on alkanut ainakin toimimaan, mieliala noussut johonkin perustasoille vaikkakin jatkuvasti vähäsen ailahtelevana, ajatus kulkee, paranoidiset kuvitelmat ja muu tietynlainen skitsomielisyys on hellittänyt todella paljon tai lähes kadonnut. On sitä kyllä ollut ihmeellisessä ja pimeässä paikassa itsenä kanssa, eikä oo sitä pimeyttä nähnyt siellä pimeessä tietenkään. Ei voi kun järkyttyä tän muutoksen edessä. Mut silti en oo vielä tyytyväinen.
Jäljelle on jäänyt tekemättömien asioiden ja vastuunpakoilun kasvattama huolestuttava tehtävälista. Oikeastaan suurin huoli alkaa kasvamaan oman levottomuuden kanssa. Sisäinen addikti alkaa taas nostamaan päätään ja toi tarve mistä puhuin alkaa häiriköimään siihen malliin että sille on pitänyt keksiä jotain millä sitä alkaa ruokkimaan. Joka paikkaan olis kiire ja sitä suunnittelee kaikenlaista se dopamiinipalkinto mielessä, mut sit huomaa et siellä perillä ei välillä sit käteen jääkään juuri mitään. Se turhauttaa ja stressaa. Arjesta puuttuu tasainen palkitseva toimintaan osallistuminen sekä fokus ja sitäkautta varmaan tasanen itsetunto ja hallinnantunne. Kaikki ailahtelee vaan niin et pitäis varmaan vaan olla vähänaikaa ja vältellä stressiä ettei tulis mitään turhia paskoja päiviä läpikäytävksi toipumisprosessia hidastamaan ja hankaloittamaan. Pitäs olla kai mielekästä tekemistä enemmän.
Mun käytös ainakin oli tosi perseestä sillon kun käytin amfetamiinia ja aineita yleisesti. Vaikka sillon oli
hallinnan tunne melkolailla kaikesta, ei pystynyt hallitsemaan kyllä mitenkään itseään tai ihmissuhteita, raha-asioista tai muusta puhumattakaan. En voi palata siihen, nyt oon vihdoin sisäistänyt sen täysin että se elämä ei ole enää vaihtoehto. On haettava palkinnot ja niiden hallinta jostain muualta. Päivän ja viikon teemana on ollut se että mistä niitä lähtis tasaisesti hakemaan että pääsisi seuraavalle tasolle toipumisessa. Sanotaan et ekat 40-60pv amfetamiinista vieroittuessa menee suht hyvin, jopa euforiaakin ois havaittavissa (voin allekirjoittaa et näin kävi mullekin) mut sit vastaan tulee ”the wall” seinämä. Et sillon pitäs tulla paljon vetohimoja koska kaikki maistuis vähän puulta plus mielialan vaihteluja seuraavat 4-12kk. Se kyllä auttaa tosi paljon että mieli on ylipäätään paljon tasapainoisemmassa tilassa kuin vaikka kuukausi sitten. Niin on kyllä tää ihminenkin. Ainakin päässyt pois negatiivisten ja muulla tavoin haitallisten ihmisten valtapiiristä pois, mut sit sekin jo itsessään luo jonkunlaisen tyhjiön. Sitä oon alkanut täyttämään urheilulla, musiikilla, reissaamisella, lukemisella, kunnon ravinnolla, keskusteluilla, kirjottamisella ja kaikenlaisella pienellä.
Muutoksen aikaansaama vapauskin on aika täyttävä juttu, varsinkin kun siihen alkaa vähän enemmän rauhassa syventymään. Terveys ja tasapaino on kans jees, mut eihän addikti niin vähään osaa tyytyä. Sit täytyy varmaan vaan kierrellä ja jatkaa etsintää kun ei sen asian suhteen myöskään ainakaan itelleen mitään voi…
Tietynlainen jatkuvuus ja alitajunen varmuus kasvanut mitä tällä tasolla kyl tulee tartteen.Mä oon ainakin nyt tainnu törmätä siihen seinätasoon. Onneks ei tarvinnu törmätä seinään pimeessä, koska nyt nään sen mihin suuntaan oon menossa ja se paikka näyttää kyl paljo paremmalta mulle edellisiin verrattuna.
Today when I woke up my brain convinced me that I would not find any meaning higher than that state of being in the midst of that awful longing.
I remembered that I should rewire and simply started to write these things down. I gave up on that feeling of sudden craving and let it just be there, not touching it. I realized how heavily cravings affect my thinking patterns and general deep beliefs about my situation. Cravings instantly turn my mind into a hectic battlezone. Sudden beliefs start to appear, like beliefs that my life is going in circles just for me to be brought down by my own overactive mind. Not today.
Drug addiction is a learned, growing cyclical and ongoing habit reinforced by reward. More stronger the reward is, more severely the brain gets wired to expect and work for that reward. Rewiring your brain after you have stopped feeding the addiction isn’t actually something you would accomplish during just couple weeks spent sober. You rewire nothing.
Reward is linked to MEANING and PURPOSE. It’s easy to worship heroin as the highest purpose in your life when you are living on the streets. Meaning for me is other people. We are all more of a one thing than the other. If you are not busy choosing to work as a team towards life, then you must choose being busy working solo towards death. By choosing isolation, addiction over connection you will choose slow decay and death. It all depends just in what direction you are going. You have the choice every minute of the day about that direction.
Purpose nowadays is connection. Working for other people, and going towards other people instead of isolating and running away from the meaning, happiness and love that so many people are ready and willing to give me. That was one thing I just couldn’t get myself to believe in when in state of active addiction. Drugs were all my lovers and ultimately the only ones. They destroyed all my relationships with people, possibilities and chances for genuine real ongoing connection with others who appreciated me, because I chose not to let that love in instead of fear. Fear of myself, that I wasn’t a good person and that I wasn’t somehow good enough. And also from a fear of rejection. Fear. You get what you deserve. By fearing fear you will keep it. Acceptance is the remedy.
Reaching out for those other people who were so willing to help was an act of self-love and courage. Pretty much the opposite of the things I had been doing along all those years in the past. My recovery started when I admitted that I needed other people to help me. Now I want to be active in doing the helping for others. And I am getting better at it day by day during my own recovery! It’s more meaningful to me now than choosing that shitty business of drug abuse because I have chosen the truth instead of lies. The truth of reaching out to other addicts promises a real connection, which is the biggest meaning and purpose I have encountered in my whole life so far. Just gather the courage, face those fears and accept them as part of you. Then take one simple look into another person who is also willing to let you see. You will see yourself and that we are all moving parts of one another.
I remember vividly the first time I did stimulants. The capsules were white, labeled ALZA 36. It was ADHD-drug called Concerta containing 36mgs of methylphenidate. I was told to chew that hard capsule before swallowing it. That’s how the drug would be delivered faster on my bloodstream. Euphoric feeling would wash over me and I didn’t need any connection anymore because I was connected to the MAIN SOURCE. Dopaminergic overdrive diminishing the hierarchy of all other needs. Stimulants were more like a solution than the patriotic dissolvement with booze and cartoon-printed-band aid functionality of opioid painkillers.
Amphetamines brought about the sharp edges of my personality. There was purpose and meaning right there delivered on the go! Every individual has a shadow. The things you don’t want to aknowledge about yourself. Fears. Insecurities. Denied. Subconcious. After getting addicted to drugs, I now know my true shadow self. That guy is pretty nasty one to confront. When I faced my sick alternative, it lost its power over my superego, the part of me that is in charge of mainly my moral decisions and choosing the right one from good bad and the ugly. Ugly is ugly for a reason and bad is also called bad for a reason. The is no glory in being a tweaker. And there is no glory in choosing the wrong path. But that shadow is now accepted, I know who he is. I wish him all the best because he is miserable as fuck.
Disconnection from sense of self, and therefore a disconnection from the world and other people. When there was no real connection, the result was addiction. How can you form a connection with someone if there is no real, whole human being to receive it? Hard at best, I think. I didnt know who I really was, and thought that others could be used in mirroring somehow my sense of self back to me, bringing some peace and stillness to that manic quest.
Only comfort was found in seeing other people drown.
I found good drugs to treat my existential emptiness and all other ills that the drinking, drugs, dysfunctionality and escaping everything brought about, by intensifying it to tenfold. Resisting pain creates only another layer of pain. There is pain and there is you being aware of the pain. In pain I trusted. The only thing real and stable. In my control.
But at the time when I decided to stop using opioids, a void grew bigger than it had ever been. Horror vacui. The dread of emptiness. And more potent remedies for that tiring although romantic angst made themselves known to me. I got into amphetamines. Big time. Basically I turned into stereotypical speedfreak, some dark shadow of a person I once were. A zombie, with wide eyed pale unemotional face. Arms full of ugly needle marks. I was that guy nobody would like to have anything to do with. After three months of almost constant amp abuse, my surroundings turned into a stimulant psychosis, 3D-nightmare show fueled by that stingy scent of white powder. I was a fan of horror flicks even before, but now I didn’t have to watch them anymore because I played the role of the monster myself in my the Big Movie. Time went by, and my personality tilted itself toward sociopathy. The anger I experienced with myself had to be transferred to other people. My skin began to have a greenish glow and my sweat smelled like battery acid poured over an old grave from the amphetamines I was injecting multiple times a day. Cotton fever. Seizures. Hospitalizations. Psychosis. Debt. Stealing. Violence. Isolation and heartbreak every hour.
Got into selling drugs to fund my habit. Lying basically to everyone. Didnt sleep for days. I experienced paralyzing depression when coming down from speed, too sad to even contemplate suicide. Ate maybe a chocolate bar once a day. A week long bender spent awake was more of a norm than anything. I lived in delusions, about myself, world and other people. A kind of self-harm themed fairytale where the pain was handled by voluntarily replacing the real with fantasy, unreal. There was always some dark schemes going on against me. Phone was tapped. There was demons inside me, and inside of others. Impending schizophrenia. I was being stalked by other dealers, police, witches, ghosts and shadow people who I thought were real, designed to be let loose on me because I was evil. Time stood still. Actually it moved backwards.
But I survived.
And in this blog I will tell you things about how.
